Jotain on mennyt rikki. Olemme särkeneet paitsi hyvinvointiyhteiskuntamme, myös itsemme ihmisinä. Meillä ei enää ole keinoja selittää lapsillemme, kuinka saatoimme antaa etnisen puhdistuksen ja kansanmurhan tapahtua uudestaan, 2020-luvulla. Ei ole enää edes etäisesti uskottavia selityksiä.

Olin mukana Israeliin matkaavaa laivasaattuetta tukevassa kulkueessa Helsingissä pitämässä ääntä ihmisyyden puolesta. Suurin osa marssista meni kuitenkin hiljaa nieleskellessä. En osannut odottaa päättymätöntä kyynelten virtaa poskillani joka jo Mannerheimintien alkuun päästyämme alkoi.

Joku raja on nyt ylitetty. On mahdotonta enää katsella Israelin suorittaman kylmäverisen joukkotuhonnan kauhuja, kansainvälisen oikeuden räikeitä rikkomuksia ja toisaalta synnyinmaamme johtajien tunnekylmää pokkurointia.

En koskaan ole hävennyt näin. Valtakunnan kaikki työ ja toimeliaisuus tulisi nyt kollektiivisesti kohdistaa kansainvälisten tekojen vaatimiseen humanitaarisen oikeuden toteutumiseksi mutta me otamme selfien mielenosoituksessa.

On pohjattoman tuskallista yrittää olla kansalaisena ja ihmisenä läsnä sen silmittömän, vallan- ja rahanahneen tappamisen keskellä mitä joudumme Euroopan kaakkoisessa naapurissamme joka päivä todistamaan. Me emme enää kykene toimimaan läntisessä yhteiskunnassa jonka vetovastuussa olevat teeskentelevät tekevänsä vaikka tosiasiallisesti hyväksyvät, tumput ja lapaset suorina.

Emmekö me nuorena mutta jo monin tavoin koeteltuna kansana todella kykene näyttämään vallanpitäjillemme että tämä ei käy? Että ei ole oikein käydä asekauppaa kammottavia rikoksia suorittavan valtion kanssa, meidän verorahoillamme?

Tarinaamme ollaan kyselemättä kirjoittamassa uuteen, pelottavaan ja vaaralliseen muotoon. Me epäilemme toisiamme pelkän perimän ja ulkonäön perusteella. Puukottajiksi, raiskaajiksi, pahantekijöiksi, soluttautujiksi, eläteiksi. Mutta jostain syystä me emme epäile johtajiamme.

Itken silmät päästäni Gazan viattomien lasten vuoksi.