Apurahapäätös kilahtaa sähköpostiluukkuun. Näkökulmasta riippuen faktisesti, rahoituspäätös tehdylle työlle tai vastaus pätkätyöhakemukseen.

Viesti vituttaa. Seuraavaksi sitä ajattelee, että ehkei kannata vielä edes avata viestiä koska niin paljon työtä vailla korvausta on vielä tälle päivälle tehtävänä ja olen reippaalla tuulella. Viestin avaamisen jälkeen sen toteaminen hylkäykseksi kuitenkin vituttaisi myös loppupäivän.

Toisaalta ajattelen että jos nyt vain katsoisin sen viestin, saisin pettymyksen käsiteltyä nopeasti kuin urheilija (mikä lajissamme ei kaikkea valmistautumista ja live-tilanteita ajatellen todellakaan ole kaukana todellisuudesta) minkä jälkeen loppupäivän puhteet sujuisivat yhtä lailla positiivisen energian siivittäminä kuin tähänkin asti.

Ymmärrän kuitenkin ettei konsepti siitä että työskentelen jälleen kerran seuraavan elämyksen parissa ihmisille kun yhteiskunta juuri on kertonut panokseni olevan arvoltaan nolla, jaksa enää motivoida tälle päivälle. Ja sitten taas vituttaa.

Sitten ajattelisin sydänverellä keikoilla kiittelevää yleisöä, heidän ääneen lausuttuja kokemuksiaan ja ymmärtäisin että siksi me tottakai tätä teemme ja avaisin päätöksen. Kuitenkin hylsy muistuttaisi kouriintuntuvasti, ettei pelkkä random ihmisille iloa tuottava ja kyläyhteisön kaupallista liikevaihtoa pyörittävä työ kai ole työtä lainkaan, jollei ei siitä makseta palkkaa ja jollei sillä palkalla makseta laskuja. Ja sitten vituttaisi.

Tervetuloa freelance- kulttuurityöläisen arkeen, tokaisen itselleni. Sentään me saamme olla onnellisia, vaikka köyhiä. Meitä kovalla taiteellisella tasolla operoivia duunareita on tosi paljon ja me tosiasiassa pyöritämme sitä tämän maan oikeaa ja hedelmällistä kulttuurin maaperää nelonenmedian ummetusmakkarasisällön ulkopuolella. Meidän tulee pitää hyvää huolta paitsi toisistamme, myös yleisöistämme, oli mitä oli ja meni miten meni. Hyvä me!

Ajattelen positiivisesti jälleen. Sitten muistan erään apurahataivaan kultapossukerholaisen kollegani sanat "lavalla on tilaa!". Olen itsekin - ja useasti - syyllistynyt tuohon ajattelemattomaan höpöpuheeseen kun lavalla on ollut tilaa, minulle. Filosofia, joka arvoiltaan vertautuu lähinnä perussuomalaiseen koulukiusaamis-mentaliteetin trollailuun.

En minä sittenkään varmaan vaan ole riittävän hyvä, lienen kuitenkin vähän paska. En ehkä kuitenkaan osaa - tuotteistaa. Ikäänkuin taiteilijan tehtävä olisi tuotteistaa. Taas vituttaa.

Äkkiä muistan jälleen etten koskaan halunnutkaan nelonenmedian lavalle suihkuttamaan kollektiivi-keskiarvoista vaahtoa suurten ihmismerten päälle. Jatsiahan minä aina olen halunnutkin soittaa, ihmisille jotka ymmärtävät improvisoidun musiikin parhautta. Sitä minä faktisesti myös tänä päivänä teen joten shut up.

Tämä oli näinollen positiivinen postaus 🤗. Paitsi että se sähköposti on vielä avaamatta.

Aki Hauru
freelance-muusikko